Avainsana-arkisto: ravitsemuspsykologia

Ruokaterrorismia

Mietin kovasti mitä tänne seuraavaksi kirjoittaisin ja eilisen mielettömän innovatiivisen päivän jälkeen on ollut aika sanaton olo. Olin mahtavassa seurassa, jossa olen ihan lapsenkengissä vielä. Nuorin ja varmasti lyhin työura takanani… Kuitenkin minut otettiin vastaan avosylin ja suvaitsevasti. Lähes koskaan en ole kokenut olevani niin kunnioitettu ja tervetullut omana itsenäni.

No miten tämä liittyy tuohon otsikkoon? Monellakin tavalla. Avoimessa ympäristössä jokainen voi olla mitä haluaa olla. Ylipainoinen voi syödä suklaakakkunsa onnellisena, laihduttaja laihduttaa ja saada kannustusta ystäviltään sekä langanlaiha kauhistella kun mistään ei löydy sopivia vaatteita. Utopiaa ehkä, mutta tavoittelemisen arvoista.

Ystäväni sanoi hetki sitten tuntevansa häpeää, koska haluaa valittaa siitä, ettei mahdu enää vanhoihin vaatteisiinsa. Hän on ikäisiään ystäviään huomattavasti hoikempi eikä uskalla näille asiasta sanoa, koska kommentit ovat tyrmääviä ja lähes kateellisia tyyliin: ”ainahan sinä olet ollut niin hoikka” tai ”älä nyt jaksa, sinähän näytät upealta”. Kuitenkin jokainen meistä tietää miltä tuntuu, kun ei mahdu lempivaatteisiinsa. Meillä kaikilla on se jokin oma paino missä olisi hyvä olla. Miksei voisi sanoa vaikka: ”Mä kuule ymmärrän miltä susta tuntuu, mitä oot aatellu tehdä asialle?”. Ja vastauksen kuultua: ”Ai jaa, toihan kuulostaa tosi hyvältä. Mä olen varma, että sä pystyt siihen. Haluisitko, et mä tuun sun mukaan sinne jumppaan?”.

Toisaalla asiakkaat kertovat lounaspöydän ja työpaikan ongelmista. On kauheaa selittää, miksi ei syö jälkiruokaa tai ota pullaa palaverissa. Työkaverit kyttäävät, että sortuuko se tai yrittävät tuputtaa lisää. Eihän se yksi pulla mitään haittaa. Yhdestä pullasta tulee kumminkin viikon mittaan ainakin viisi pullaa ellei enemmän, jos jokaisella iltapäivän kahvitauolla ottaa yhden. Jos palavereja on useampi, niin pullien määrä on loputon. Ja näitä erinäisiä esimerkkejä on loputon määrä. Valitettavasti.

Miltä tuntuisi laihduttajasta, jos työkaveri suhtautuisi laihdutusuutiseen kannustavasti tyyliin: ” Ai sä olet päättänyt laihduttaa? No voisinkohan mä auttaa sua jotenkin? Ja pitäisiköhän meidän vähän katsoa mitä tilataan noihin palavereihin välipalaksi, että siellä olis sitten sullekin jotain. Voisihan se olla hyväksi koko firmalle, että meillä olisi terveellisemmät tarjoilut siellä. Olisko sulla mitään hyviä ehdotuksia?”. Tai jos toinen on jo laihtunut selvästi voisi työkaveri sanoa: ”Hei vähänkö sä näytät hyvältä! Kerro mullekin mitä sä oot tehnyt!” tai ”Vitsi, ku mä oon katellu tota sun projektia ja se on mennyt niin helponoloisesti, et voisitko sä opettaa mullekin noi jutut?”. Laihduttaja tuntisi itsensä kunnioitetuksi ja huomioiduksi. Ilmapiiri olisi positiivinen ja avoin kummallekin osapuolelle olla mitä haluaa olla tai muuttua vielä paremmaksi.

Toisenlaista ruokaterrorismia edustavat ne, jotka tuputtavat omaa osamistaan ja omia ‘superfoodejaan’. Toisen lautasen arviointi ilman erillistä pyyntöä lautasen omistajalta ei nyt vaan ole korrektia. Tai jonkun tietyn ruoan pakkosyöttö ihmiselle, joka ei siitä pidä. So not okey! Annetaan kaikkien syödä mitä he haluavat ja autetaan niitä, jotka pyytävät apua.

Median, siis ihan kaikenlaisen median, ruokaterrosmiin ei varmasti tarvitse sen enempää puuttua. Olette kaikki varmaan jo saaneet osanne siitä, ehkä olleet osa sitä tai sitten sujuvasti vältellyt sitä. Kriittinen ajattelu ennen kaikkea. Ei ole vain yhtä tietä onneen eikä omaan ihannepainoon.

Ollaan suvaitsevia. Autetaan niitä, jotka sitä pyytävät. Kunnioitetaan kaikkien omia päätöksiä. Pirteää loppuviikkoa!